Olen lapsesta asti rakastanut kirjoittamista.
Nyt se tuntuu niin vaikealta.
Aikaa ei ole enää syventyä ja keskittyä. Kolme lasta pitää huolen, ettei rauhallisia hetkiä ole.
En haluaisi menettää taitoa kirjoittaa, en halua että minusta tulee mielikuvitukseton kalkkis.
Elämä pursuaa ideoita ja aiheita. Oma pää takoo ajatuksia koko ajan, mutta kun otan tyhjän sivun, tai paperin, en yh´äkkiä osaakkaan muodostaa sanoja.
Mihin se taito katoaa? vaikka intohimo on tallella.
Avaan päiväkirjan ja alan kirjoittamaan minulle tapahtuneista asioista, Kynä pysähtyy ennen kuin on liikkunutkaan. Mitä minulle muka on tapahtunut? Olin töissä, tulin kotiin, tein ruokaa..ei mitään kirjoittamisen arvoista.. en siis viitsi vaivautua. Vauvakin huutaa, joten ...
Miten minulla oli muka teini-ikäisenä niin paljon ajatuksia ja juttuja, että päiväkirjat täyttyi ennätys ajassa... Silti muistan sen ajan niin, ettei mulle tapahtunut yhtään mitään ennen 19 vuoden ikää.
Istuin omassa huoneessa, tylsistyneenä, kun en saanut mennä kavereiden luo ja kirjoitin.
Mihin minä olen kaikki ne ajatukset kadottanut.....
Lakkaan kirjoittamasta, nytkin. Menen katsomaan kun seitsenkuinen poikani nousee seisomaan tukea vasten ja repii verhot irti ikkunasta, nostelen niitä takaisin uudestaan ja uudestaan.
Keitän kuumaa mehua jo viikon kipeänä maanneelle kolmasluokkalaiselle, ja yritän keskimmäiselle keksiä tekemistä, ettei se kiusaisi pikkuveljeään tai isoa siskoaan koko ajan.
Illalla olenkin niin uuvuksissa että nukahdan, vain ajatus päiväkirja merkintöjen tekemisestä mielessäni. En enää jaksa avata koko kirjaa, saati sitten liikuttaa kynää paperilla.
Harmittaa vain ettei tästä ajasta jää muistoja.... minulla on liian kiire kirjoittaa niitä.
