Olen ollut hiukan ahdistunut tästä kiireestä.
Mietin, luonko tämän itse vai tuleeko se automaatteisesti kun kaikki muutkin kiirehtivät.

Kaupungilla on käveltävä muiden kanssa samaan tahtiin, muuten jäät jalkoihin.
Töistä on kiirehdittävä päiväkotiin hakemaan poikaa, muuten sieltä soitellaan ja ilmotellaan lasten suojeluun, ettei lasta haeta ajoissa.
Ratikkaan, bussiin on kiirehdittävä, muuten ne jättää.. joskus olen lähes iloinen kun ne jättää, saan 15 minuuttia aikaa rauhoittua ja rentoutua ennen kotiin menemistä.
Kotona on kiire tehdä ruokaa lapsille, he valittaa nälkäänsä siihen asti kunnes ruoka on valmis.
Sitten on kiire syöttää koirat ja viedä ulos, muuten saat siivota kotona ylimääräisiä sotkuja.
Nyt on vielä kiire ostaa tai tehdä lahjaat valmiiksi, joulu on 24 päivä eikä sitä voi siirtää... Miten noloo se olisikaan jos lahjat olis myöhässä.
Omatunto soimaisi ja pahasti.
Olen jo luopunut joulukorttien lähettelystä, ei enää löydy rauhallista aikaa mistään kirjoitella osoitteita noin 55 eri joulukorttiin. Ei löydy jaksamista miettiä kuka oli kenenkin kanssa ja kuka on eronnut, ettei tule vääriä nimiä tai vääriä osoitteita.
Onneks on facebook.

Ja töissä on kiire, aikataulu ei saa pettää, muuten olen pulassa, ja asiakkaat on pulassa, sillä niillä on kiire joulu ostoksille, tai takaisin töihin, tai hakemaan lapsia päivähoidosta ja sitten tekemään ruokaa............

Stressi on jo valmiiksi hiuksia irroittava... nyt on kiire, ylimääräinen kiire, tyhjentää liike. Ensivuonna teen hommia ihan muualla... Oman liikkeen pyörittäminen loppuu, joka tuntuu jo helpottavalta asialta... mutta aika käy vähiin myydä tavarat pois. Tavalliste hyllyt ja peilit menee kaupaksi hitaasti, mutta menee, mutta pesupaikat ja kupukuivaimet.. mihin minä ne tässä kiireessä saan laitettua varastoon.????
Siinä lähtee loputkin hiuksista.

Kun kotona istun ja imetän vauvaa haluan olla rauhassa, hiljaisuudessa ( mahdotonta) tekemättä mitään...
mutta sitten ajattelen, mitä kaikkea pitää keritä tekemään, olen kasannut päässäni listaa, ja unohtanut puolet. Joten tänään kotona kirjoitan muistilistan.
Jos se auttaisi hallitsemaan kiirettä.. ja hiukseni kasvaisi takaisin.

Muutoksen tuulien kuukausi

Joku muutos on menossa, minussa.
Olen vihannut lunta ja pakkasta niin kauan kuin muistan.
Itä-suomessa rajan lähellä lunta tuli joka talvi aina niin että kinokset kasvoi yli kaksi metrisiksi.
Kun on 12-vuotias, ja koulumatka pitää tehdä rintakehään ulottuvassa lumessa, kyllä sitä itki turhautumistaan muutamaan otteeseen, kun ei olisi enää jaksanut rämpiä.
Silloin ajattelin, kun olen iso, muutan helsinkiin.. siellä ei ole lunta.
Toinen vihankohde oli pakkanen, sitä kun suopohjaisella kotitilalla saattoi olla 38 astetta ihan kevyesti.
Huoneeni oli erillinen aitta, ja tällaisella pakkasella aamulla herätessä aitan sisällä oli minimissään -5 astetta.

Tämä talvi on erilainen...
Pidän oikeasti kun tuli lunta.
Tunnen piristyneeni.
Tunnen virkistyneeni.
Sain joulumielen.
Vaikken jaksa koristella kotiani vielä, minulla ei ole kaapeleilla valaistua parveketta, tai kynttelikköjä ikkunoilla. Lapset viettävät joulun isällään tänä vuonna, joten kaikki koristelu tuntuu turhalta ja ehkä ahdistavalta. Mutta odotan niitä paria vapaapäivää, jolloin pääsen ostelemaan joululahjoja. Odotan jouluyötä kun paistelen kinkkua, ja paketoin lahjoja.
On outoa miten ilman lapsia joulu ei tunnu enää oiken miltään.
Lapset tekee joulusta joulun, niin se vain on.

uuttavanhaa

Juttelin erään vanhemman rouvan kanssa, tässä taannoin, elämästä ja siitä kuinka jokainen paha asia, tai vastoinkäyminen tarkoittaa sitä, että sitten tapahtuu jotain hyvää ja onnellista.
Hän sanoi myös, että meistä jokainen oppii koko elämän ajan jotain uutta.

Tänään minulla on sellainen olo etten ole oppinut aikoihin mitään uutta.

Katselen  5 kuisen vauvan touhuamista. Hän on oppinut uutta. Kiljuminen on nyt ykkös asia, se on vain niin äärettömän kivaa saada itsestään aikaan kiva ääni.

Minä osaan jo kiljua, ja minun tekisi mieli pienen vauvan tavoin nyt tehdä niin, mutta en tee.. Miksi?
Koska minut on kasvatettu niin pirun hyvin, minulle on opetettu että aikuiset eivät kilju kun harmittaa, eivät itke, paitsi salaa. Mutta mitä sitten aikuiseta saa tehdä?
No aikuiset huutaa, kiroilee ja sitten vetää kännin...
En halua olla sellainen aikuinen.
Minua kiukuttaa... luonto auttoi minua tänään purkamaan kiukkua, pihan kolaaminen kulutti kiukun hienosti loppuun. Jos nyt keskityn vain hyviin asioihin, en varmaan kuikuttele enää tänään... seuraan siis kun vauva oppii uutta.

Mietin, mitä uutta olisin oppinut ja milloin, kaikki asiat oikeastaan vain kulkee ympyrää...
samat, jo opitut asiat täytyy elää uudelleen... onko tämä toinen mahdollisuus ilman kuolemaa?
Saan mahdollisuuden elää joitain juttuja uudestaan, nyt ehkä osaan korjata edellisen kerran virheet.
Varoa toisaalla, ja puskea eteenpäin toisaalla.
Liian kilttinä olemisesta onkin hankalampi luopua.
Se tarkoittaisi persoonallisuuden muuttamista perusteellisesti.

Uuden oven avaaminen on jännittävää ja pelottavaa, vaikka se ovi olisikin jo kerran avattu.
Onneksi olen yhä sitä mieltä että ne sillat jotka on takana poltettu, on olleet oikeita. En vieläkään ole niistä mitään katunut.

Eli ehkä sitä oppii kokoajan, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Lumen piti sataa vasta huomenna

Talossa riehuu neljä lasta, kolme omaa ja yksi lainassa.
Vanhin pitää koulutus tilaisuutta minulle: Mikä on nindendo, ja mihin sitä käytetään?
Tunnen itseni vanhaksi. Olen aivan poikki jo kuunnellessa poikien mölyä yhdessä huoneessa, ja Nindendo ei ole enää outo laatikko, johon väkisin tungetaan kiinni pienempi rasia ( se peli), eikä siihen tarvita ohjaimia.
Hymyilen hetken huvittavuutta. Tuli yllättäen mieleen oma lapsuus. (Tosin silloin ei äiti oikeasti tiennyt mikä on nindendo.) Minäkin halusin aikoinaan äidiltäni jotain kallista lahjaa, mielikuvituksella ei ollut rajoja kun keksin syitä miksi se pitäisi ostaa. Silloin mietin, miksi äiti ei voi sitä ymmärtää, syyni olivat niin hyiviä. 2000-luvun laman keskellä tajuan miksi 90-luvun laman keskellä ei minulle nindendoa ostettu. Mutta sanonko saman tyttärelleni, kuin mitä minulle sanottiin: "Ei ole varaa"
Ymmärtäkö tyttö, minä en ymmärtänyt silloin.
Minä sain oman tietokoneen 24 vuotiaana, nyky läppäreihin verrattuna, se oli painava, ja paksu.
Niin nopeasti on tekniikka kehittynyt, melkein yhtä nopeasti olen yht'äkkiä itse tilanteessa joka tulee kuin deja'vu vasten kasvoja.
Aikoinaan kun halusin lapsia, ajattelin vain vauvaa, pientä suloista palleroa joka tuoksuu hyvälle, ja ähisee ja puhisee söpösti. Nuoruuden naiviutta sekin oli, en osannut kuvitella aikaa kun he ovat isoja. Nyt tajuan että nuo vauvat ovat kasvaneet lapsiksi... Ehkä sillä on tarkoitus. Eka kertalainen äiti huolehtii vauvasta täysin, kun ei ajattele liian kauas tulevaisuuteen?
Taitaa olla edessä jälleen yksi kasvun paikka.
En ole enää parikymppinen nuori, vaan minun lapseni ovat pian parikymppisiä nuoria. Minä vanhenen.
Tämä vanheneminen ei näy peilistä, tämä ei tuo lisää ryppyjä tai aiheuta suonikohjuja. Tämä vanheneminen on sisäistä...Enkä  osaa sitä jäsentää vielä, en tiedä vielä tälle nimeä.

Jännittääkö?

Mua jännittää...
Mä vaihdan työpaikkaa, tavallaan omasta halusta, tavallaan muiden ihmisten painostuksesta. Putkiremontit vanhoissa taloissa ei tiedä yrittäjälle hyvää. Oma liike vaihtuu muutamaksi vuodeksi vuokratuoliin. Nyt vain mietin... en ehkä halua edullisinta sopimusta.. haluan ottaa sen paikan jossa saisin Reiluimman sopimuksen. Isossa porukassa pitää voida luottaa ettei kukaan puukota ketään selkään missään vaiheessa. Mutta sen tietää sitten vasta kun sen näkee.
Mua jännittää...
Tyttäreni kirjoittaa koulussa blogia, läksyjä, tarinoita, satuja ym... sain inspiraation, minäkin haluan. Nyt jännittää keksinkö kirjoitettavaa, lukeeko tätä kukaan, osaanko käyttää ( vanha ihminen) tätä ohjelmaa. Minun lapsuudessa koulussa käytettiin sinisiä ruutuvihkoja, ja kotona lukollisia päiväkirjoja. Nyt näitä päiväkirjoja voi lukea kuka tahansa, kommentoida miten tahansa.
Kirjoitan yhä päiväkirjaan, mutta sen tekstit saavat jäädäkin lukkojen taakse. Lukekoon lapset sitten kuolemani jälkeen totuuden äitinsä elämästä, jos haluavat.
Mua jännittää...
Mulla on kohta 5 kk vanha vauva, kolmas lapsi, silti mua jännittää osaanko kasvattaa hänestä samanlaisen ihanan hyväntahtoisen ja kiltin pienen ihmisen kuin tyttäreni ja vanhempi poikani on.
Minun poikaani jännittää...
Hän menee huomenna ekaa kertaa kaverin luo kylään. Ihan meidän lähelle, mutta poika on ollut kuin sokerihumalainen jännityksestä jo kaksi päivää.
Mua jännittää...
Lapsen kasvaa... voi luoja ne kasvaa nopeasti.