Talossa riehuu neljä lasta, kolme omaa ja yksi lainassa.
Vanhin pitää koulutus tilaisuutta minulle: Mikä on nindendo, ja mihin sitä käytetään?
Tunnen itseni vanhaksi. Olen aivan poikki jo kuunnellessa poikien mölyä yhdessä huoneessa, ja Nindendo ei ole enää outo laatikko, johon väkisin tungetaan kiinni pienempi rasia ( se peli), eikä siihen tarvita ohjaimia.
Hymyilen hetken huvittavuutta. Tuli yllättäen mieleen oma lapsuus. (Tosin silloin ei äiti oikeasti tiennyt mikä on nindendo.) Minäkin halusin aikoinaan äidiltäni jotain kallista lahjaa, mielikuvituksella ei ollut rajoja kun keksin syitä miksi se pitäisi ostaa. Silloin mietin, miksi äiti ei voi sitä ymmärtää, syyni olivat niin hyiviä. 2000-luvun laman keskellä tajuan miksi 90-luvun laman keskellä ei minulle nindendoa ostettu. Mutta sanonko saman tyttärelleni, kuin mitä minulle sanottiin: "Ei ole varaa"
Ymmärtäkö tyttö, minä en ymmärtänyt silloin.
Minä sain oman tietokoneen 24 vuotiaana, nyky läppäreihin verrattuna, se oli painava, ja paksu.
Niin nopeasti on tekniikka kehittynyt, melkein yhtä nopeasti olen yht'äkkiä itse tilanteessa joka tulee kuin deja'vu vasten kasvoja.
Aikoinaan kun halusin lapsia, ajattelin vain vauvaa, pientä suloista palleroa joka tuoksuu hyvälle, ja ähisee ja puhisee söpösti. Nuoruuden naiviutta sekin oli, en osannut kuvitella aikaa kun he ovat isoja. Nyt tajuan että nuo vauvat ovat kasvaneet lapsiksi... Ehkä sillä on tarkoitus. Eka kertalainen äiti huolehtii vauvasta täysin, kun ei ajattele liian kauas tulevaisuuteen?
Taitaa olla edessä jälleen yksi kasvun paikka.
En ole enää parikymppinen nuori, vaan minun lapseni ovat pian parikymppisiä nuoria. Minä vanhenen.
Tämä vanheneminen ei näy peilistä, tämä ei tuo lisää ryppyjä tai aiheuta suonikohjuja. Tämä vanheneminen on sisäistä...Enkä osaa sitä jäsentää vielä, en tiedä vielä tälle nimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti