Juttelin erään vanhemman rouvan kanssa, tässä taannoin, elämästä ja siitä kuinka jokainen paha asia, tai vastoinkäyminen tarkoittaa sitä, että sitten tapahtuu jotain hyvää ja onnellista.
Hän sanoi myös, että meistä jokainen oppii koko elämän ajan jotain uutta.
Tänään minulla on sellainen olo etten ole oppinut aikoihin mitään uutta.
Katselen 5 kuisen vauvan touhuamista. Hän on oppinut uutta. Kiljuminen on nyt ykkös asia, se on vain niin äärettömän kivaa saada itsestään aikaan kiva ääni.
Minä osaan jo kiljua, ja minun tekisi mieli pienen vauvan tavoin nyt tehdä niin, mutta en tee.. Miksi?
Koska minut on kasvatettu niin pirun hyvin, minulle on opetettu että aikuiset eivät kilju kun harmittaa, eivät itke, paitsi salaa. Mutta mitä sitten aikuiseta saa tehdä?
No aikuiset huutaa, kiroilee ja sitten vetää kännin...
En halua olla sellainen aikuinen.
Minua kiukuttaa... luonto auttoi minua tänään purkamaan kiukkua, pihan kolaaminen kulutti kiukun hienosti loppuun. Jos nyt keskityn vain hyviin asioihin, en varmaan kuikuttele enää tänään... seuraan siis kun vauva oppii uutta.
Mietin, mitä uutta olisin oppinut ja milloin, kaikki asiat oikeastaan vain kulkee ympyrää...
samat, jo opitut asiat täytyy elää uudelleen... onko tämä toinen mahdollisuus ilman kuolemaa?
Saan mahdollisuuden elää joitain juttuja uudestaan, nyt ehkä osaan korjata edellisen kerran virheet.
Varoa toisaalla, ja puskea eteenpäin toisaalla.
Liian kilttinä olemisesta onkin hankalampi luopua.
Se tarkoittaisi persoonallisuuden muuttamista perusteellisesti.
Uuden oven avaaminen on jännittävää ja pelottavaa, vaikka se ovi olisikin jo kerran avattu.
Onneksi olen yhä sitä mieltä että ne sillat jotka on takana poltettu, on olleet oikeita. En vieläkään ole niistä mitään katunut.
Eli ehkä sitä oppii kokoajan, kun asiaa tarkemmin ajattelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti