uuttavanhaa

Juttelin erään vanhemman rouvan kanssa, tässä taannoin, elämästä ja siitä kuinka jokainen paha asia, tai vastoinkäyminen tarkoittaa sitä, että sitten tapahtuu jotain hyvää ja onnellista.
Hän sanoi myös, että meistä jokainen oppii koko elämän ajan jotain uutta.

Tänään minulla on sellainen olo etten ole oppinut aikoihin mitään uutta.

Katselen  5 kuisen vauvan touhuamista. Hän on oppinut uutta. Kiljuminen on nyt ykkös asia, se on vain niin äärettömän kivaa saada itsestään aikaan kiva ääni.

Minä osaan jo kiljua, ja minun tekisi mieli pienen vauvan tavoin nyt tehdä niin, mutta en tee.. Miksi?
Koska minut on kasvatettu niin pirun hyvin, minulle on opetettu että aikuiset eivät kilju kun harmittaa, eivät itke, paitsi salaa. Mutta mitä sitten aikuiseta saa tehdä?
No aikuiset huutaa, kiroilee ja sitten vetää kännin...
En halua olla sellainen aikuinen.
Minua kiukuttaa... luonto auttoi minua tänään purkamaan kiukkua, pihan kolaaminen kulutti kiukun hienosti loppuun. Jos nyt keskityn vain hyviin asioihin, en varmaan kuikuttele enää tänään... seuraan siis kun vauva oppii uutta.

Mietin, mitä uutta olisin oppinut ja milloin, kaikki asiat oikeastaan vain kulkee ympyrää...
samat, jo opitut asiat täytyy elää uudelleen... onko tämä toinen mahdollisuus ilman kuolemaa?
Saan mahdollisuuden elää joitain juttuja uudestaan, nyt ehkä osaan korjata edellisen kerran virheet.
Varoa toisaalla, ja puskea eteenpäin toisaalla.
Liian kilttinä olemisesta onkin hankalampi luopua.
Se tarkoittaisi persoonallisuuden muuttamista perusteellisesti.

Uuden oven avaaminen on jännittävää ja pelottavaa, vaikka se ovi olisikin jo kerran avattu.
Onneksi olen yhä sitä mieltä että ne sillat jotka on takana poltettu, on olleet oikeita. En vieläkään ole niistä mitään katunut.

Eli ehkä sitä oppii kokoajan, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Lumen piti sataa vasta huomenna

Talossa riehuu neljä lasta, kolme omaa ja yksi lainassa.
Vanhin pitää koulutus tilaisuutta minulle: Mikä on nindendo, ja mihin sitä käytetään?
Tunnen itseni vanhaksi. Olen aivan poikki jo kuunnellessa poikien mölyä yhdessä huoneessa, ja Nindendo ei ole enää outo laatikko, johon väkisin tungetaan kiinni pienempi rasia ( se peli), eikä siihen tarvita ohjaimia.
Hymyilen hetken huvittavuutta. Tuli yllättäen mieleen oma lapsuus. (Tosin silloin ei äiti oikeasti tiennyt mikä on nindendo.) Minäkin halusin aikoinaan äidiltäni jotain kallista lahjaa, mielikuvituksella ei ollut rajoja kun keksin syitä miksi se pitäisi ostaa. Silloin mietin, miksi äiti ei voi sitä ymmärtää, syyni olivat niin hyiviä. 2000-luvun laman keskellä tajuan miksi 90-luvun laman keskellä ei minulle nindendoa ostettu. Mutta sanonko saman tyttärelleni, kuin mitä minulle sanottiin: "Ei ole varaa"
Ymmärtäkö tyttö, minä en ymmärtänyt silloin.
Minä sain oman tietokoneen 24 vuotiaana, nyky läppäreihin verrattuna, se oli painava, ja paksu.
Niin nopeasti on tekniikka kehittynyt, melkein yhtä nopeasti olen yht'äkkiä itse tilanteessa joka tulee kuin deja'vu vasten kasvoja.
Aikoinaan kun halusin lapsia, ajattelin vain vauvaa, pientä suloista palleroa joka tuoksuu hyvälle, ja ähisee ja puhisee söpösti. Nuoruuden naiviutta sekin oli, en osannut kuvitella aikaa kun he ovat isoja. Nyt tajuan että nuo vauvat ovat kasvaneet lapsiksi... Ehkä sillä on tarkoitus. Eka kertalainen äiti huolehtii vauvasta täysin, kun ei ajattele liian kauas tulevaisuuteen?
Taitaa olla edessä jälleen yksi kasvun paikka.
En ole enää parikymppinen nuori, vaan minun lapseni ovat pian parikymppisiä nuoria. Minä vanhenen.
Tämä vanheneminen ei näy peilistä, tämä ei tuo lisää ryppyjä tai aiheuta suonikohjuja. Tämä vanheneminen on sisäistä...Enkä  osaa sitä jäsentää vielä, en tiedä vielä tälle nimeä.

Jännittääkö?

Mua jännittää...
Mä vaihdan työpaikkaa, tavallaan omasta halusta, tavallaan muiden ihmisten painostuksesta. Putkiremontit vanhoissa taloissa ei tiedä yrittäjälle hyvää. Oma liike vaihtuu muutamaksi vuodeksi vuokratuoliin. Nyt vain mietin... en ehkä halua edullisinta sopimusta.. haluan ottaa sen paikan jossa saisin Reiluimman sopimuksen. Isossa porukassa pitää voida luottaa ettei kukaan puukota ketään selkään missään vaiheessa. Mutta sen tietää sitten vasta kun sen näkee.
Mua jännittää...
Tyttäreni kirjoittaa koulussa blogia, läksyjä, tarinoita, satuja ym... sain inspiraation, minäkin haluan. Nyt jännittää keksinkö kirjoitettavaa, lukeeko tätä kukaan, osaanko käyttää ( vanha ihminen) tätä ohjelmaa. Minun lapsuudessa koulussa käytettiin sinisiä ruutuvihkoja, ja kotona lukollisia päiväkirjoja. Nyt näitä päiväkirjoja voi lukea kuka tahansa, kommentoida miten tahansa.
Kirjoitan yhä päiväkirjaan, mutta sen tekstit saavat jäädäkin lukkojen taakse. Lukekoon lapset sitten kuolemani jälkeen totuuden äitinsä elämästä, jos haluavat.
Mua jännittää...
Mulla on kohta 5 kk vanha vauva, kolmas lapsi, silti mua jännittää osaanko kasvattaa hänestä samanlaisen ihanan hyväntahtoisen ja kiltin pienen ihmisen kuin tyttäreni ja vanhempi poikani on.
Minun poikaani jännittää...
Hän menee huomenna ekaa kertaa kaverin luo kylään. Ihan meidän lähelle, mutta poika on ollut kuin sokerihumalainen jännityksestä jo kaksi päivää.
Mua jännittää...
Lapsen kasvaa... voi luoja ne kasvaa nopeasti.