Joskus kannattaa pysähtyä kuuntelemaan mitä maailma kuiskaa.

12 vuotta kampaajana.
Sinä aikana 4 lasta. Esiteini tyttö ja kolme pientä poikaa.
Jokaisen lapsen jälkeen kaamee ulkonäkö kriisi.
Jokaisen lapsen jälkeen pieni ihmissuhde kriisi. (Paitsi ensimmäisen jälkeen. Sillä ensimmäisen jälkeen huomaat että suurin osa lapsettomista ystävistä kaikkoaa. Joudut hommaamaan uusia, kun olet kamalimmillasi. Tukka tippuu ja se on koko ajan rasvainen. Hikoilet enemmän kuin saunassa ollessa. Mielialat heittää sekunnin murto-osassa naurusta karjuntaan, tai vuolaaseen itkuun, syyttä. Lapsen isä käyttäytyy pahemmin, kuin uhma ikäinen lapsi. Kun tarvitsisi tukea, aikuista seuraa ja halin- oletkin ihan yksin. Hanki siinä nyt sitten uusia ystäviä.) Onneksi se helpottaa 4-6kuukauden jälkeen. ( jos mies on viisas, hänkin muistaa taas, että vaimo ei ole hänen äiti... kaikki ei sitä muista valitettavasti.  Onhan niitäkin isiä jotka ovat aikuisia ja tajuaa olla se toinen aikuinen talossa. Minulla on sellainen mies. Nyt.
Mutta siis 12 vuotta kampaajana.
Tuntuu kamalan pitkältä ajalta. Vaikkei se ole edes puolia siitä mitä jotkut ovat olleet. Jollain konstilla ne ovat onnistuneet ammentamaan vuosi toisensa perään siitä jotain jotta jaksaa.
Minä olin jo vaihtamassa alaa kokonaan. Ei kyllä mitään tietoa mihin.
Mutta niin vain elämä iski uuden haasteen nenän eteen ja sain kiinnostuksen työhöni takaisin. Työpaikalta lähti kynsiteknikko, joten minä opettelin. Rakenne kynsien tekeminen onkin hurjan hauskaa puuhaa. Kadonnut maalaamisen inspiraatio pitää herätellä henkiin. Sitten kuulkaa teen sellaisia kynsiä että naapuri on kateellinen. Nyt lähinnä opettelen vielä perus asioita. ( ei kaikkea Namia kerralla, muuten tulee masu kipeeksi.)
12 vuoteen on onnistunut tunkemaan yllättävän paljon. No jos on ihminen joka ei osaa olla paikoillaan.
Kun pikku tyttönä haaveilin meikkaavani Iikka Forssia, se yllättäen toteutui koulun harjoittelussa. Kun opiskellessa meikkasin Mikko Rasilan musikaalia, en uskonut joskus olevani yksi hänen luotto maskeeraajista. Kun maskeeraaja koulun maikka sanoi, ettei minusta ikinä tule maskeeraaja, päätin näyttää. Olin Thalia gaalan päämaskeeraaja, ja mun ja mun tiimin tyttöjen nimet oli tv- ruudussa ennen hänen nimeään. Sillä hetkellä olin ylpeä itsestäni. Jos en koskaan aiemmin, niin se hetki tuntui hyvältä. Se hetki oli pyllistys myös muille, joiden mielestä mun duuni on paskaa, tai joiden mielestä minusta ei ole mihinkään.
Kiitos Mikon, sain toisen pyllistyksen tehdä, kun pääsin \jouduin telkkariin. Mikon ja Markuksen häät - dokkarissa
Repikää siitä epäilijät ja vähättelijät.
12vuoden aikana olen tutustunut kymmeniin ihaniin ihmisiin. Kaikkein paras on mun mies. Vaikka se käy välillä hermoille, mutta se osaa käsitellä minua, mikä on vielä ärsyttävämpää.. Niinä päivinä kun halusi tapella, se ärsyttävä tietää mitä sanoa tai tehdä. Maria sanoi joskus, "suomenruotsalainen mies pitää sinua kuin kukkaa kämmenellä" ja niin se on pitänyt. Kiitos siitä rakas.
Toivottavasti olen osannut tehdä saman.
12vuoden aikana olen myös tavannut ihmisiä, jotka ovat tuottaneet suuren suuren pettymyksen. Ihmisiä jotka elävät toisten ihmisten pahasta olosta. Mutta ne ovat opettaneet minua paremmaksi ihmiseksi. Ja ilman heitä en ehkä olisi selvinnyt niistä suruista. Jälkikäteen tajuaa, kuinka arvokkaita myös sellaiset ihmiset ovat. (En tule pitämään mitään yhteyttä jatkossakaan :) )
Sitten eräänä kauniina päivänä yksi asiakas itkee kun parisuhde on hajoamassa, eikä tiedä mitä tehdä. Toinen asiakas itkee, kun perheenjäsen on vakavasti sairas. Kolmas asiakas itkee kun sai jälleen keskenmenon. Neljäs asiakas riemuitsee lemmen lomasta, ilman lapsia viiteen vuoteen. Viides asiakas on ylpeänä lakin kirjoittaneesta lapsestaan. Eräänä päivänä tajuat olevasi hyvin monelle ihmiselle jotain todella arvokasta, ja tajuat rakastavaksi työtäsi. Ilman sinua heillä ei ehkä ole aikuista joka kuuntelee, juuri sillä hetkellä, kun he sitä tarvitsee.

Yksi on vielä toteutumatta. Kaikesta teatteri työstä huolimatta, Samuli Edelmania en ole tavannut. Ehkäpä hyvä niin, 35 vuotias pyörtyvä fani voi olla vähän rasittava ;)

Ihmisillä on paha olla?

Onkin vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoittelusta.
Olen ihan viimeisilläni rasakaana, neljäs mukeloinen tulossa. Edellinen täytti tässä kuussa 17 kuukautta.
Pikkuisäntä vie kaiken ajan, ja kaiken voiman.
Vatsa-asukkikaan ei ole mikään rauhallisuuden perikuva. Koko syksy on mennyt unisessa sumussa.
Olen minä kuitenkin työt saanut hoidettua, vielä viikko ja sit koittaa auvoinen "loma".
Tälläkertaa ei toi geenivirheinen selkäni oikeen jaksa kantaa, on ollut mahdottoman kipeä.
Se miksi kirjoittamaan lähdin ei ole minun kipuni, tai väsymys. Nehän on ihan normaalia olotiloja lapsiperheessä. Syy on se, että olen tavannut mahdottoman paljon ihmisiä tänävuonna, jotka purkaa jotain pahaa oloaan minuun.
Olen asiakaspalvelu työssä, missä huomaa taloustilanteen huononevan kokoajan.
Minulta tultiin vaatimaan rahaa korviksista, jotka oli kadonneet hierojan ja meidän liikkeen välisellä matkalla asiakkaan laukusta. Koska en millään nähnyt, että minä olisin korvaus velvollinen, minut haukuttiin pystyyn.
Minulta yritettiin varata aikaa kuuden viikon päähän, kerroin asiakkaalle että olen todennäköisesti synnyttämässä juuri silloin. Minut haukuttiin pystyyn kun en voinut ottaa asiakasta vastaan. Eihän minun olisi tarvinnut ottaa kuin hänet. En ymmärtänyt taaskaan, että synnytyslaitoksellako minun pitäisi häntä palvella, jotta olisi tyytyväinen asiakas.
Ja sitten minulta vaadittiin korvauksia silmälaseista, jotka olin asiakkaan mukaan pilannut. No minä suostuin korvaamaan jos näin on tapahtunut, mutta tarvitsen kuitin laseista ja nähdä lasit jotta voin ottaa niistä kuvat vakuutusyhtiölle. Koska en siirtänyt asiakkaalle samantien 900 e rahaa, vaan toimin niinkuin pitäisi toimia, minut haukuttiin. Ja sitten selvisi ettei tyttö edes omista silmälaseja.

Paras, tai ehkä kamalin asia tapahtui eilen.
Tyttäreni parhaan ystävän äiti vaati minua maksamaan tyttärelleni ostamansa lahjan. Hetken keskustelin hänen kanssaan tästä ja suostuin, no koska suostuin, ystävän äiti väitti seuraavaksi, että tyttäreni on lainannut hänen tytöltään rahaa monta kymppiä 2 viikon aikana. Enhän minä tätä uskonut vaan halusin pikkutarkat lisätiedot, ja kuitin siitä lahjasta. Loppujen lopuksi tyttäreni parhaan ystävän äiti haukkui minun tytön ja minut.

Näinkö aikuiset ihmiset keskustelee asioista nykyään? kun en heti maksanut hänelle 40 euroa pitää minut haukkua ja siinä samalla lapset, ja pilata oman tyttären kaverisuhteet?
Olen  järkyttynyt pahemman kerran. Minun tyttäreni on todella surullinen menettäessään ystävänsä, hän ei voi enää luottaa kaveriin jonka kanssa ovat olleet neljä vuotta kuin hai ja laiva.

Aikuisen ihmisen käytöksen takia, minun tytär joutuu 10 vuotiaana oppimaan ystävän rehellisyydestä paljon asioita, joita ei vielä niin nuoren soisi oppivan. Kyllä ne selkäänpuukotuksen olisi voinut tulla eteen vähän isompana.

Mutta jos on paha olla, miksi se pitää purkaa lapsen ystävän äitiin, tai ihmiseen joka yrittää tehdä parhaansa palvellakseen sinua kaupassa, hoitolassa, taksissa missä vain.

Menkää itseenne aikuiset naiset!!!! Katsokaa ympärillenne ja tajutkaa mitä te teette lapsillenne ja ystävillenne. Ja jos te käyttäydytte asiakspalvelijoillenne, kaupan kassoille, sairaan hoitajille näin huonosti, ymmärtäkää, että teidän käytös leviää eteenpäin, ettekä pian löydä yhtään palvelijaa joka haluaisi värjätä teidän hiukset, tai hieroa selän, tai pistää infulenssa rokotukset satuttamatta. Vaikka joskus tulisikin se hyvä päivä.

Ei vain voi käsittää

Tyttären kyyneleet yöpaidalla.
9 vuotias prinsessani itki pitkään sylissäni illalla, ennen nukkumaan menoa.
Olen onnistunut kasvamaan aikuisena ja vanhempana, niin että hän uskaltaa puhua, kun jokin painaa mieltä. Nyt painoi, on painanut pitkään. Osasin pysähtyä ja kuunnella.
Lapsi pieni suree toisen kodin aikuisten käytöstä.
Isänsä ja minä erottiin vuosia sitten, ja isä avioitui lähes samantien toisen kanssa.
Minä vain naivina luulin, että pahoja äitipuolia on vain saduissa.
Minä myös naivina luulin, että jos omat vanhemmat ovat kasvattaneet sinut pelolla, et ehkä itse tekisi niin.
Mitä siis sanot tytölle, joka kertoo pelkäävänsä isäänsä ja varsinkin äitipuoltaan. Miten lohdutat häntä?
Kun sossu pakottaa lapset isälle menemään jokatoinen viikko.
Tämä haittaa jo tytön elämää, hän ei nuku kunnolla, eikä syö kunnolla, ja jatkuvasti on päänsärkyjä.

Ja minä en tiedä mitä tehdä.

Jos puhun isälle suoraan, hän ei uskalla huutaa mulle, vaan lapset joutuu kärsimään siitä pahiten. Kostetaan pienille, että he ovat purkaneet pahaa oloaan.
Mielessä pyörii Eerikan tarina, niin kauan en minä odota. Jos kiusaaminen menee fyysiseksi, siellä on poliisit.
Nyt tyttö nukkuu, pitkästä aikaa sikeästi, kun sai purkaa sydäntään.

Mutta minä en nuku.

Sain kuulla, että siellä myös ilkeyttään toivotaan, että minä eroaisin nykyisestä miehestäni. Oikein odotetaan sitä.
Voiko oikeasti olla ihmiset noin pikkusieluisia, että oma kateus pitää purkaa kiusaamalla alle kymmenen vuotiaita lapsia. Tiedän että heidän isä meni naimisiin vain yrittäen saada minut mustasukkaiseksi tai kateelliseksi. Hän ei vain koskaan tajunnut, että juuri pikkusieluisuus hänessä opetti minut inhoamaan ja vihaamaan häntä niin paljon.
Tänä päivänä yhä oksettaa, jos ja kun joudun puhumaan hänen kanssaan, tai istumaan kehitys keskusteluissa.
Mutta se on minun ongelma, josta puhun avopuolisolleni, en 9 vuotiaalle lapselle.
Minä olin oikeasti hyvilläni, että ex mies löysi jonkun, joka kestää häntä, sain hänet pois kimpustani.
Mutta pitääkö se lapselle kostaa, että teki itse vääriä olettamuksia. Kostaa se, että Minä rakensin itseni eron jälkeen uudelleen, ja kykenen taas rakastamaan toista ihmistä, ja iloitsemaan onnellisuudesta ja rakkaudesta, niin lapsiani kohtaan kuin nykyistä miestänikin kohtaan.
Ja jos ei lasten kuullen äidin haukkuminen johdu edellä mainituista syistä, niin miksi sitten?
Jos äitipuoli vihaa minua, niin vihatkoon, onko pakko vihata lapsiakin. Vaikkei omiaan olekkaan.
Onko isän oltava niin sokea ettei näe, vai eikö hän vain välitä miltä lapsista tuntuu?Vai onko se niin sisäsyntyistä, ettei osaa tehdä omia virheitä, vaan toistaa vanhempiaan sokeasti.

Minä huomasin tänään, etten ole toistanut vanhempieni virheitä, en ole kasvattanut lapsiani pelkäämään minua.

Kumpa lasten isä tajuaisi, että jo nyt hän on opettanut myös tyttärensä inhoamaan itseään pikkuisen. Ja kun tyttö on aikuinen, hän käy isänsä luona vain kerran vuodessa, vain koska on pakko. Sitäkö se ihminen haluaa.
Pilaa välinsä lapsiinsa jo heti alkutaipaleella.
Kumpa se mies heräisi ja tajuaisi mitä tekee, ja näyttäisi vaimolleen kaapin paikan. Kumpa se saisi jostain kivekset puolustaa lapsiaan, jos niitä kerran rakastaa.

En osannut muuta, kuin pitää tyttöä sylissä. Ja kertoa, että jos toiselle toivoo pahaa, sen saa itse takaisin kaksinkertaisena, siksi vaikka kuinka joskus olen jotakuta vihannut, en koskaan ole toivonut heille pahaa. Jos vihamiehelleenkin toivoo hyviä asioita, saa ne itse myös monin kertaisena takaisin...
(luulen että, katkera, kateellinen, valittava mieli, sairastuttaa hiljalleen ruumiinkin, jos osaa iloita edes hitusen myös pahojen ihmisten onnesta, myös oma ruumis ja sydän täyttyy onnesta.) Naivia ehkä, mutta toimii.

Sovittiin, että jos äiti ei pahoista sanoista välitä, ei tytönkään tarvitse välittää. Sillä heidän puheet ei vie meidän rakkautta ja hyvää, onnellista oloa pois.

Katoaako kirjoittamisen taito

Olen lapsesta asti rakastanut kirjoittamista.
Nyt se tuntuu niin vaikealta.
Aikaa ei ole enää syventyä ja keskittyä. Kolme lasta pitää huolen, ettei rauhallisia hetkiä ole.
En haluaisi menettää taitoa kirjoittaa, en halua että minusta tulee mielikuvitukseton kalkkis.
Elämä pursuaa ideoita ja aiheita. Oma pää takoo ajatuksia koko ajan, mutta kun otan tyhjän sivun, tai paperin, en yh´äkkiä osaakkaan muodostaa sanoja.
Mihin se taito katoaa? vaikka intohimo on tallella.

Avaan päiväkirjan ja alan kirjoittamaan minulle tapahtuneista asioista, Kynä pysähtyy ennen kuin on liikkunutkaan. Mitä minulle muka on tapahtunut? Olin töissä, tulin kotiin, tein ruokaa..ei mitään kirjoittamisen arvoista.. en siis viitsi vaivautua. Vauvakin huutaa, joten ...
Miten minulla oli muka teini-ikäisenä niin paljon ajatuksia ja juttuja, että päiväkirjat täyttyi ennätys ajassa... Silti muistan sen ajan niin, ettei mulle tapahtunut yhtään mitään ennen 19 vuoden ikää.
Istuin omassa huoneessa, tylsistyneenä, kun en saanut mennä kavereiden luo ja kirjoitin.
Mihin minä olen kaikki ne ajatukset kadottanut.....

Lakkaan kirjoittamasta, nytkin. Menen katsomaan kun seitsenkuinen poikani nousee seisomaan tukea vasten ja repii verhot irti ikkunasta, nostelen niitä takaisin uudestaan ja uudestaan.
Keitän kuumaa mehua jo viikon kipeänä maanneelle kolmasluokkalaiselle, ja yritän keskimmäiselle keksiä tekemistä, ettei se kiusaisi pikkuveljeään tai isoa siskoaan koko ajan.
Illalla olenkin niin uuvuksissa että nukahdan, vain ajatus päiväkirja merkintöjen tekemisestä mielessäni. En enää jaksa avata koko kirjaa, saati sitten liikuttaa kynää paperilla.
Harmittaa vain ettei tästä ajasta jää muistoja.... minulla on liian kiire kirjoittaa niitä.

Lyhyen ajan sisällä on tullut elämään todella paljon muutokisa.
Viime kesänä syntyi vauva, toivottu ja haluttu ja suunniteltu, silti vähän ylläri. Olin viisi vuotta sitten päättänyt ettei enää lapsia.
Kerkesi mies vaihtua tässä välissä, niin vauva oli taas ihana asia
Kyllähän tuo vauva on aivan äärettömän ihana. Naureskelee ja hymyilee vaan.
Minä painelin töihin, kun mies halusi jäädä hoitovapaalle, en kauaa kerinnyt töissä olla, kun sain tietää että viemäriremontti vie työpaikkani... jouduin etsimään uuden työpaikan.
Nyt on vanha liikehuoneisto tyhjä ja minulla uudet työkaverit ja uudet ympyrät.
Uudet tuulet olivat ihan tervetulleita, tuntu siltä, että pitkästä aikaa voin hengittää.
Vanhaan paikkaan kuitenkin pakkautui niin paljon huonoja muistoja. Ainaista tappelua jonkun kanssa. Vähän väliä jokin masiina ei toimi, tai linjat on poikki korjausmiesten takia. Tai vettä ei tuu tai vessaa ei saa käyttää... Huolista putosi puolet pois.

On huvittavaa kun tuntee itsensä nuoreksi tytöksi. Olen uudessa työpaikassa valvovien silmien alla. Tottakai... Ihan normaalia, mutta välillä tunnen itseni opiskelijaksi, jonka työtä ja työskentelyä arvostellaan. Silti ihmiset kuitenkin kohtelee minua aikuisena, eikä pikkutyttönä.

On kiva olla nuorekas sisältä,
On kivaa, kun on kivaa mennä töihin.
On kivaa saada kehuja, kunhan ne ei nouse päähän.
On kiva olla äiti, kivoille lapsille.
On kiva olla vaimo, kivalle miehelle.
On kiva olla kampaaja, kivoille asiakkaille.
On kiva olla kaveri, kivoille kavereille.

Olen ollut hiukan ahdistunut tästä kiireestä.
Mietin, luonko tämän itse vai tuleeko se automaatteisesti kun kaikki muutkin kiirehtivät.

Kaupungilla on käveltävä muiden kanssa samaan tahtiin, muuten jäät jalkoihin.
Töistä on kiirehdittävä päiväkotiin hakemaan poikaa, muuten sieltä soitellaan ja ilmotellaan lasten suojeluun, ettei lasta haeta ajoissa.
Ratikkaan, bussiin on kiirehdittävä, muuten ne jättää.. joskus olen lähes iloinen kun ne jättää, saan 15 minuuttia aikaa rauhoittua ja rentoutua ennen kotiin menemistä.
Kotona on kiire tehdä ruokaa lapsille, he valittaa nälkäänsä siihen asti kunnes ruoka on valmis.
Sitten on kiire syöttää koirat ja viedä ulos, muuten saat siivota kotona ylimääräisiä sotkuja.
Nyt on vielä kiire ostaa tai tehdä lahjaat valmiiksi, joulu on 24 päivä eikä sitä voi siirtää... Miten noloo se olisikaan jos lahjat olis myöhässä.
Omatunto soimaisi ja pahasti.
Olen jo luopunut joulukorttien lähettelystä, ei enää löydy rauhallista aikaa mistään kirjoitella osoitteita noin 55 eri joulukorttiin. Ei löydy jaksamista miettiä kuka oli kenenkin kanssa ja kuka on eronnut, ettei tule vääriä nimiä tai vääriä osoitteita.
Onneks on facebook.

Ja töissä on kiire, aikataulu ei saa pettää, muuten olen pulassa, ja asiakkaat on pulassa, sillä niillä on kiire joulu ostoksille, tai takaisin töihin, tai hakemaan lapsia päivähoidosta ja sitten tekemään ruokaa............

Stressi on jo valmiiksi hiuksia irroittava... nyt on kiire, ylimääräinen kiire, tyhjentää liike. Ensivuonna teen hommia ihan muualla... Oman liikkeen pyörittäminen loppuu, joka tuntuu jo helpottavalta asialta... mutta aika käy vähiin myydä tavarat pois. Tavalliste hyllyt ja peilit menee kaupaksi hitaasti, mutta menee, mutta pesupaikat ja kupukuivaimet.. mihin minä ne tässä kiireessä saan laitettua varastoon.????
Siinä lähtee loputkin hiuksista.

Kun kotona istun ja imetän vauvaa haluan olla rauhassa, hiljaisuudessa ( mahdotonta) tekemättä mitään...
mutta sitten ajattelen, mitä kaikkea pitää keritä tekemään, olen kasannut päässäni listaa, ja unohtanut puolet. Joten tänään kotona kirjoitan muistilistan.
Jos se auttaisi hallitsemaan kiirettä.. ja hiukseni kasvaisi takaisin.

Muutoksen tuulien kuukausi

Joku muutos on menossa, minussa.
Olen vihannut lunta ja pakkasta niin kauan kuin muistan.
Itä-suomessa rajan lähellä lunta tuli joka talvi aina niin että kinokset kasvoi yli kaksi metrisiksi.
Kun on 12-vuotias, ja koulumatka pitää tehdä rintakehään ulottuvassa lumessa, kyllä sitä itki turhautumistaan muutamaan otteeseen, kun ei olisi enää jaksanut rämpiä.
Silloin ajattelin, kun olen iso, muutan helsinkiin.. siellä ei ole lunta.
Toinen vihankohde oli pakkanen, sitä kun suopohjaisella kotitilalla saattoi olla 38 astetta ihan kevyesti.
Huoneeni oli erillinen aitta, ja tällaisella pakkasella aamulla herätessä aitan sisällä oli minimissään -5 astetta.

Tämä talvi on erilainen...
Pidän oikeasti kun tuli lunta.
Tunnen piristyneeni.
Tunnen virkistyneeni.
Sain joulumielen.
Vaikken jaksa koristella kotiani vielä, minulla ei ole kaapeleilla valaistua parveketta, tai kynttelikköjä ikkunoilla. Lapset viettävät joulun isällään tänä vuonna, joten kaikki koristelu tuntuu turhalta ja ehkä ahdistavalta. Mutta odotan niitä paria vapaapäivää, jolloin pääsen ostelemaan joululahjoja. Odotan jouluyötä kun paistelen kinkkua, ja paketoin lahjoja.
On outoa miten ilman lapsia joulu ei tunnu enää oiken miltään.
Lapset tekee joulusta joulun, niin se vain on.