Ei vain voi käsittää

Tyttären kyyneleet yöpaidalla.
9 vuotias prinsessani itki pitkään sylissäni illalla, ennen nukkumaan menoa.
Olen onnistunut kasvamaan aikuisena ja vanhempana, niin että hän uskaltaa puhua, kun jokin painaa mieltä. Nyt painoi, on painanut pitkään. Osasin pysähtyä ja kuunnella.
Lapsi pieni suree toisen kodin aikuisten käytöstä.
Isänsä ja minä erottiin vuosia sitten, ja isä avioitui lähes samantien toisen kanssa.
Minä vain naivina luulin, että pahoja äitipuolia on vain saduissa.
Minä myös naivina luulin, että jos omat vanhemmat ovat kasvattaneet sinut pelolla, et ehkä itse tekisi niin.
Mitä siis sanot tytölle, joka kertoo pelkäävänsä isäänsä ja varsinkin äitipuoltaan. Miten lohdutat häntä?
Kun sossu pakottaa lapset isälle menemään jokatoinen viikko.
Tämä haittaa jo tytön elämää, hän ei nuku kunnolla, eikä syö kunnolla, ja jatkuvasti on päänsärkyjä.

Ja minä en tiedä mitä tehdä.

Jos puhun isälle suoraan, hän ei uskalla huutaa mulle, vaan lapset joutuu kärsimään siitä pahiten. Kostetaan pienille, että he ovat purkaneet pahaa oloaan.
Mielessä pyörii Eerikan tarina, niin kauan en minä odota. Jos kiusaaminen menee fyysiseksi, siellä on poliisit.
Nyt tyttö nukkuu, pitkästä aikaa sikeästi, kun sai purkaa sydäntään.

Mutta minä en nuku.

Sain kuulla, että siellä myös ilkeyttään toivotaan, että minä eroaisin nykyisestä miehestäni. Oikein odotetaan sitä.
Voiko oikeasti olla ihmiset noin pikkusieluisia, että oma kateus pitää purkaa kiusaamalla alle kymmenen vuotiaita lapsia. Tiedän että heidän isä meni naimisiin vain yrittäen saada minut mustasukkaiseksi tai kateelliseksi. Hän ei vain koskaan tajunnut, että juuri pikkusieluisuus hänessä opetti minut inhoamaan ja vihaamaan häntä niin paljon.
Tänä päivänä yhä oksettaa, jos ja kun joudun puhumaan hänen kanssaan, tai istumaan kehitys keskusteluissa.
Mutta se on minun ongelma, josta puhun avopuolisolleni, en 9 vuotiaalle lapselle.
Minä olin oikeasti hyvilläni, että ex mies löysi jonkun, joka kestää häntä, sain hänet pois kimpustani.
Mutta pitääkö se lapselle kostaa, että teki itse vääriä olettamuksia. Kostaa se, että Minä rakensin itseni eron jälkeen uudelleen, ja kykenen taas rakastamaan toista ihmistä, ja iloitsemaan onnellisuudesta ja rakkaudesta, niin lapsiani kohtaan kuin nykyistä miestänikin kohtaan.
Ja jos ei lasten kuullen äidin haukkuminen johdu edellä mainituista syistä, niin miksi sitten?
Jos äitipuoli vihaa minua, niin vihatkoon, onko pakko vihata lapsiakin. Vaikkei omiaan olekkaan.
Onko isän oltava niin sokea ettei näe, vai eikö hän vain välitä miltä lapsista tuntuu?Vai onko se niin sisäsyntyistä, ettei osaa tehdä omia virheitä, vaan toistaa vanhempiaan sokeasti.

Minä huomasin tänään, etten ole toistanut vanhempieni virheitä, en ole kasvattanut lapsiani pelkäämään minua.

Kumpa lasten isä tajuaisi, että jo nyt hän on opettanut myös tyttärensä inhoamaan itseään pikkuisen. Ja kun tyttö on aikuinen, hän käy isänsä luona vain kerran vuodessa, vain koska on pakko. Sitäkö se ihminen haluaa.
Pilaa välinsä lapsiinsa jo heti alkutaipaleella.
Kumpa se mies heräisi ja tajuaisi mitä tekee, ja näyttäisi vaimolleen kaapin paikan. Kumpa se saisi jostain kivekset puolustaa lapsiaan, jos niitä kerran rakastaa.

En osannut muuta, kuin pitää tyttöä sylissä. Ja kertoa, että jos toiselle toivoo pahaa, sen saa itse takaisin kaksinkertaisena, siksi vaikka kuinka joskus olen jotakuta vihannut, en koskaan ole toivonut heille pahaa. Jos vihamiehelleenkin toivoo hyviä asioita, saa ne itse myös monin kertaisena takaisin...
(luulen että, katkera, kateellinen, valittava mieli, sairastuttaa hiljalleen ruumiinkin, jos osaa iloita edes hitusen myös pahojen ihmisten onnesta, myös oma ruumis ja sydän täyttyy onnesta.) Naivia ehkä, mutta toimii.

Sovittiin, että jos äiti ei pahoista sanoista välitä, ei tytönkään tarvitse välittää. Sillä heidän puheet ei vie meidän rakkautta ja hyvää, onnellista oloa pois.